Tein kuvataiteen työn aiheesta "minä rakastan elämää",
sain hymypatsaan ja pidin puheen siitä, kuinka elämästä tulisi nauttia.
Vuoden päästä hukkasin elämänhaluni ja suunnittelin itsemurhaa.
En tuntenut enää itseäni ja aloin nähdä itseni lihavana.
Nyt en näe enää itseäni laihana, mutten myöskään lihavana.
Osaan nauttia elämästä, mutten osaa vielä rakastaa sitä.
Mutta rakastanrakastaa elämää.
Hetken päästä rakastanelämää. Jälleen.
P.s Mun joulu sujui yliluonnollisen hyvin. Olin valmistautunut(idioottimaista) ylitsevuotavaan ahdistukseen ja ruokien ylösnousemiseen, kuten viime jouluna kävi. Kuinka ollakkaan, söin mitäihanempiaruokiavatsan täydeltä pitäen kaiken sisälläni,puhumattakaan että olisin vaivautunut kinkunsulatuslenkille. Vatsa tuntuu täyteen puhalletulta ilmapallolta, mutten jaksa päättää vuotta 2011 masentuneena siitä, että nautin kerrankin joulusta. Oloni ei ole niinkään onnistunut, vaan kiitollinen.
Noin vuosi sitten kaverini (poika, jonka ex-tyttöystävällä oli syömishäiriö) sanoi minulle näin: "Halu auttaa muita syömishäiriöisiä on tavanomaista teille. Haluatte auttaa muita parantumaan, vaikkette itse suostu samaan." Hymähdin tympääntyneesti väitteelle: "ompas julmasti sanottu", ajattelin. Nyt kun olen jälkeenpäin ajatellut asiaan, voin jopa väittää sen olevan totta:
1. Yksi syy laihduttamiselleni oli se, että pidin itseäni huonona; en omista mitään erikoislahjakkuuksia esim. upeaa lauluääntä, kielipäätä jne. "No haluan olla edes kaunis!" Luulin, että laihuus olisi sidoksissa kauneuteen. Kun puntari näytti päivä päivältä pienempää summaa, tunsin onnistuneeni. "Mähän olen hyvä tässä!"Enää en tuntenut itsäni huonoksi -pidin laihduttamista lahjakkuutena, "mun" juttuna.
->Olen luonteeltani empaattinen ja herkkä. Kun näihin piirteisiin sekoittuu syömishäiriö, tulos näyttää tältä: Kuullessani jonkun sairastuneen vaikkapa anoreksiaan, olen huolissani. Kuitenkin alitajuisesti ajattelen: "Jollakin muullakin on sama "lahjakkuus" kuin minulla!En olekaan enää ainutlaatuinen."Kateutta. Minulla on siis kaksi syytä auttaa häntä parantumaan: terveen sekä syömishäiriön halu auttaa. Mitä pidemmälle menee, sitä enemmän syömishäiriö ottaa valtaa tässäkin asiassa.
2.Nyt kun olen itse maistanut palan onnea ja kokenut onnistumisen iloja paranemisprosessissani, minulla on vain yksinkertaisesti ajatus, että tästä on kerrottava muille! Haluan, että muutkin saavat kokea tämän ja parhaani mukaan autan heitä sen saavuttamisessa.
-> Syömishäiriön auttamishalu on pikkuhiljaa poistumassa. Ihanaa huomata olevansa vilpittömästi onnellinen sekä oman että toisten paranemisen puolesta, eikä siksi että haluaisin jonkun pois "reviiriltäni."
P.s Jos teksti sai kuulostamaan minut todella ämmämäiseksi, niin sitä olinkin! En halua vaikuttaa ylimieliseltä, joten muista etten ole täydellinen ja esimerkit ovat aina omista virheistäni yms.
Muistutukseksi vielä kaikille: On vaikea auttaa muita, jos ei osaa auttaa edes itseään. Käytä voimavarasi itseesi! Kyse ei ole itsekkyydestä, päinvastoin.Anna neuvoja niihin tilanteisiin, jotka ovat jo toteutuneet omalla kohdallasi -ei sellaisia neuvoja, joita et itsekään noudata.
Opettaja kysyi oppilailta, mikä meille tuottaa nautintoa.
Osa vastasi ystävät, urheilu, joku mainitsi onnistumisen. Suurimmalle
osalle nautintoa kuitenkin tuotti ruoka.
Jos olet matkalla kohti terveyttä, voit ehkä samaistua ajatukseen siitä, että kenties päivittäin joudut valitsemaan kahdesta tiestä; toimiakko syömishäiriön vai terveen säännöillä. Tämä "risteyksessä" seisominen
onkin mielestäni kaikkein vaikeinta -et ole 100% syömishäiriön vieteltävissä, muttet myöskään 100% tervekään.
...joten kun kysyttiin "mistä nautit eniten?" minun piti todella miettiä vastausta. Ystävät -sairauden myötä ystävyssuhteet ovat kärsineet. Urheilu -oli pakkomielle ilman tervettä nautintoa. Onnistuminen -...painon laskiessa vai noustessa? Ruoka -muodostui pahimmaksi peloksi. Minun teki niin mieli sanoa muiden oppilaiden tavoin nuo samat asiat,
mutta se olisi tuntunut valehtelulta. Nuo asiat ovat ennen olleet minunkin nautintojani ja rakkauksiani, todennäköisesti sinunkin. Sairauden myötä ne muuttuivat jopa kauhuksi. Ja nyt kun seison "risteyksessä", jokaiseen noihin liittyy ristiriitaisia tunteita; sekä tulevia rakkaudentunteita että entisiä kauhukuvia.
Olen koko ajan kahden vaiheilla, seison risteyksessä. Myönnän, että kuitenkin liian usein olen ottanut askeleen väärään suuntaan. Ihmiset kai luulevat, että ovat ainoita maailmassa, jotka kompastuvat. Ainoita, jotka kokevat takapakin ja tuntevat itsensä surkeaksi. Ja koska luulemme olevamme ainoita, saatamme jäädä jopa rypemään epäonnistumisen tuomaan olotilaan.
Usko tai älä; jokainen joka on parantunut syömishäiriöstä on seisonut "risteyksessä" kahden vaiheilla. Takapakit ja kompastumiset ovat varmasti jokaiselle tuttuja.Tämä tarkoittaa sitä, että uudelleen yrittäminen on ainoa tapa saavuttaa terveys kaikkine nautintoineen.
Pelkistetty kuva siitä, mitä tällä epämääräisellä postauksella yritän sanoa
Kun olet valinnut oikean tien kuljettavaksi, seuraava risteystilanne on jo helpompi.
"Olen nuori enkä elä. Valun vain päivien mukana viikosta, kuukaudesta, vuodenajasta ja vuodesta toiseen."
"Tänään aloitin jälleen uuden elämän.
Söin terveellisen aamiaisen, mutta siitä se taas riistäytyi.
Hain kaupasta ruokaa ahmittujen tilalle, ostin jäätelöä ja taas mentiin.
Suunnittelen aloittavani huomenna uudelleen, ilman ahmimista ja oksentelua."
"Olen väsynyt siihen, että saadakseni syödä täytyy liikkua tietyn verran.
En tiedä mikä on tarpeeksi liikuntaa, tuntuu ettei mikään riitä. Miten pärjään ahdistuksen kanssa, joka syntyy, kun ei jaksa tai jostain syystä voi liikkua?"
"Avun hakemisen suurimpia esteitä oli häpeä ja vaikeus myöntää omaa heikkoutta.
Kuvittelin olevani ainoa koko maailmassa, ja pelkäsin lääkärin nauravan minulle."
"Minulla on oikeus olla väsynyt, aamen."
"41. vrk ilman oksentamista!
Ja heivasin vaa'an eilen pöpelikköön!!
Minä todella H-A-L-U-A-N parantua.
Hetki kerrallaan hyvä tulee."
"Vertaistuki ja tieto siitä, että joku on toipunut täysin, on antanut toivoa ja uskoa parempaan."
"Haluan tehdä kaikkia niitä asioita, joille ei ole diagnoosikoodia,
joihin ei tarvitse lääkitystä ja joissa ei ole kyse hoitomuodoista."
Lainatut tekstit löytyvät Syömishäiriöliitto-SYLI ry:n oppaasta Voisit olla onnellinen.
Lataa tai tilaa ilmainen, syömishäiriöön sairastuneelle kirjoitettu opas täältä.
Näiden ajatusten myötä lähetän teille voimahalauksia, kärsivällisyyttä, taistelutahtoa ja onnistumisen tuomia iloja ♥
Minulla on tapana kieltää asioita, jotka näen huonona. Esimerkiksi haluan piilottaa negatiiviset tunteeni ja haluan unohtaa epämukavat kokemukset. Kiellän asioita, jotka eivät mielestäni ole positiivisia ja haluan päästä niistä eroon.
Luulen, että tämä on asia mikä vaikuttaa syömishäiriöisillä. Siitä mikä näetään huonona, halutaan päästä eroon. Epämieluinen ulkonäkö halutaan muuttaa mieluisammaksi. Tunnetaan vihaa itseämme kohtaan käyttäytymisiemme, tunteidemme ja luonteemme takia. Koemme, että niistä on päästävä eroon. Kilot -ne halutaan laihduttaa. Senttimetrit -ne halutaan kaventaa. Kaikki mistä ei tykkää itsessään, halutaan vain pois. Pian on rajoittanut omaa itseään niin, että on mahdotonta olla vapaa ja oma itsensä. Se ainutkertainen luomus, jota ei ole toista.
Miksi?
Koska katsomme itseämme vioittuneilla silmillä ja mittaamme itseämme vääristyneillä mittareilla. Näin rajoitamme ja muokkaamme "sitä aitoa ja oikeaa" itseämme.
Oletko miettinyt, miksi juuri sinulla ei ole mielestäsi oikeutta olla sellainen kuin olet? Miksi juuri sinun pitäisi lähteä muuttamaan itseäsi? Miksi sinun tarvitsisi elää rajoittunutta elämää olemalla syömishäiriön vanki?
Niin. Älä vaadi itseltäsi asioita, joita et muiltakaan vaadi. Sinulla on yhtälailla oikeus olla hyväksytty omana itsenäsi, kuin läheisilläsikin.
Sanotaan, että "tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä -nauti siitä."
Todellisuudessa se on helpommin sanottu kuin tehty. Jokainen meistä on varmasti tuntenut epätoivoa, ahdistusta, pelkoa, surua jne. Tunteita, jotka tulevat esteeksi elämästä nauttimiselle.
Ne ovat tunteita, vain tunteita. Kuitenkin ne ovat joskus niin voimakkaita, että ne saavat meidät ajattelemaan itsetuhoisia ajatuksia -joskus jopa toteuttamaan ne.
Puoli vuotta sitten olin yksi niistä, joka suunnitteli itsemurhaa. Tiesin paikan ja tavan jolla se toteutuisi -enää puuttui vain ajankohta. Jokin kuitenkin sai minut olemaan tekemättä sitä. Olla tekemättä elämäni suurinta virhettä, pysäyttämättä elämäni.
Tänään, kun istuin pihalla juomassa aamukahviani, minut valtasi kiitollisuus. Katsoin oravaa, joka leikki pihapuussa, kuuntelin linnunlaulua ja ihastelin aurinkoa. Niin paljon kaunista on ympärillämme ja jokaisessa aamussa on jotain uutta.
Jokainen aamu on uusi mahdollisuus. Mahdollisuus nähdä asiat kauniina, mahdollisuus aloittaa alusta tai mahdollisuus jatkaa eteenpäin. Puoli vuotta sitten, en osannut kuvitella tämän päivän koittavan. Mutta silloinkin, kaikessa ahdistuneisuudessa ja itsetuhoisuudessa, tietämättäni oli jokaisessa aamussa uusi mahdollisuus: mahdollisuus olla elossa. Yksi aamu vei toiseen aamuun, ja tällä hetkellä elän edelleen elämääni. Elämääni, jota kukaan muu ei puolestani voi elää.
Meitä on varmasti paljon, jotka olemme kuvitelleet tai kuvittelemme edelleen,
ettei elämällämme ole minkäänlaista arvoa. Tiedän, että ei ole helppoa ruveta
yhtäkkiä arvostamaan itseään ja elämäänsä -joudun työstämään tätä edelleen.
Kannustan itseäni ja kaikkia katsomaan ympärilleen ja näkemään kaiken sen kauniin mitä ympärillämme on. Meillä on oikeus nähdä, kuinka luonto on joka aamu erilainen. Meillä on oikeus herätä uuteen aamuun ja todeta, että tänään on uusi mahdollisuus -oli eilinen ollut kuinka epäonnistunut tahansa.
Huomaamatta se viettelee meidät niin, että tietämättä
olemme koukussa siihen, eikä se aio päästää meistä irti.
Se kertoo meille valheita, joita me pidetään tosina.
Se saa meidät toimimaan muka oikein, sillä se on sitonut
silmämme näkemästä toduuden. Se lukitsee korvamme kuulemasta
sen, mitä tarvitsisimme oikeasti kuulla -kuulemme vain sen,
minkä se haluaa meidän kuulevan. Sanoja, joita kenenkään ei
tarvitsisi kuulla. Se on kovettanut sydämemme niin, ettemme
tunnista enää tunteitamme.
Se mikä on petollisinta on se, ettemme tajua taistella sitä vastaan. Se saa meidät luulemaan kaiken olevan ok -juuri niinkuin anoreksia halusikin. Näin jatkamme sokeana toimintaamme anoreksia kainalossa aina vaan, kunnes joku tulee ja pysäyttää.
Opettelen tunnistamaan mitkä ovat anoreksian, ja mitkä minun omia sanoja/ajatuksia. Kummalle annan enemmän valtaa elämässäni, kumman sanoihin pohjaan toimintani?
P.s Mun joulu sujui yliluonnollisen hyvin. Olin valmistautunut (idioottimaista) ylitsevuotavaan ahdistukseen ja ruokien ylösnousemiseen, kuten viime jouluna kävi. Kuinka ollakkaan, söin mitä ihanempia ruokia vatsan täydeltä pitäen kaiken sisälläni, puhumattakaan että olisin vaivautunut kinkunsulatuslenkille. Vatsa tuntuu täyteen puhalletulta ilmapallolta, mutten jaksa päättää vuotta 2011 masentuneena siitä, että nautin kerrankin joulusta. Oloni ei ole niinkään onnistunut, vaan kiitollinen.
