Syömishäiriö.
Ensimmäisenä mieleesi saattaa juolahtaa kuva luurangosta tai 20 kertaa päivässä oksentavasta tytöstä. Kuva on realistinen -heitä todella on olemassa. Totta on myös blogeissa kerrotut oireet, joita on ilmennyt sairaden myötä lanugo-karvoituksesta aina luukatoon asti. Olet saattanut kuulla sairaiden osastojaksoista, letkuruokinnoista jne.
Minne jäävät he, joiden syömishäiriötä ei ole diagnosoitu? He, jotka eivät ole kokeneet asioita joita mainitsin. Suurin osa syömishäiriöisistä on joko normaali- tai ylipainoisia. Toisinsanoen, paino ei määrittele sairauden vakavuutta. Sairastunut saattaa vaikuttaa ulospäin täysin normaalilta -syö roskaruokaa kuin muutkin, eikä liikukaan muita enempää. Todellisuudessa hän saattaa kokea päänsisällä äärimmäistä taistelua, oksentaa tai käyttää muu aika ylenmääräiseen liikuntaan tai paastoon. Eikä kukaan tiedä, että hänen elämäänsä hallitsee syömishäiriö. Ehkä sairastunut ei yritä laihduttaa (esim. ahmiminen keinona purkaa pahaa oloa), eikä näin ollen häntä pidetä sairaana.
"No hankkikoot itse apua sitten, jos ei kerran ulkopuoliset ymmärrä."
Jos ei näytä luurangolta, liiku 19 tuntia päivässä tai syö kerran vuodessa, veikkaan että avunpyyntöön on suurempi kynnys. Pelko siitä, ettei oteta vakavasti ja verrataan "äärisairastuneisiin" voi olla esteenä. Luulen, että olo on kuin väliinputoajalla, näkymättömällä. "Pitäisikö minun sairastua enemmän, jotta saisin/uskaltaisin pyytää apua?"
Tiedätkö, ei ole olemassa lokeroita joihin jaotellaan sairaat vakavuuden mukaan. On olemassa painoindeksit, viiltelyarvet ja oireet, mutta toisen mieleen on vaikeampi, jopa mahdoton päästä. Mua ärsyttää niin suunnattomasti vertailu siitä, kuka on sairain. Pidetään huolta ensin itsestämme ja sitten vasta muista, jooko? Ja jos kyseessä on joku muu sairastunut kuin itse, ei ikinä tule vähätellä hänen pahaa oloaan, oireitaan tms., sillä todennäköisesti hän vähättelee ne jo itse.
Ja vielä: sinä, joka et ole saanut/pyytänyt apua, olet yhtä arvokas kuin muutkin. Se, että olet arvokas takaa sinulle oikeuden hoitoon, tukeen tai apuun. Ei se, oletko muiden silmissä sairas määrittele sitä oletko oikeutettu pyytämään apua. Sun elämällä on arvoa, sä OLET äärimmäisen arvokas (ja kyllä, jopa katsomatta ulkoisiin seikkoihin).
4 kommenttia:
osasit kirjottaa naulankantaan vaikka oma tilanteesi ei oo tuo :) vai koeksä ittes näkymättömäks tms hoidoista huolimatta?
Kiitos paljon annikaisa! :-)
Hmm enpä oikeastaan. Silloin kun mulle luvattu osastopaikka peruutettiin, tunsin oloni yksinäiseksi -tuntui kun matto olisi vedetty alta, enkä tiennyt mihin suuntaan pitäisi lähteä. On toki hetkiä, kun tunnen itseni näkymättömäksi. Tästä en voi kuitenkaan syyttää muita, sillä olen todella huono pyytämään apua ja jakamaan itsestäni muille.
http://meggy-itsnotme.blogspot.com/
Käyhhän lukasee. Mulla nimittäin poikaystävä ei ota mua vakavasti, koska hänen entisellä tyttöystävällään on ollut paha anoreksia. Mulla NYKYISIN ednos..
meggy, liityin sun lukijaksi ja pistinkin muutama päivä sitten kommenttia "sun on aina oltava oikeessa" -postaukseen.
Uskon että on mielettömän rankkaa, kun edes oma rakas ei ota tosissaan. Toivon, että poikaystäväsi ymmärtäisi sairauden voivan olla vakava vaikkei sitä suoranaisesti luettaisi juuri bulimiaan tai anoreksiaan. (Terapeuttinikin määrittelee sairauteni ednokseksi.) Ootko sä puhunu asiasta J:n kanssa? Se on ainut oikea keino. Vaikket olisikaan yhtä sairas kun eksä, tarvit/haluat hänen tukeaan päästäkseks "kuiville". Se, että yrittäisit olla sairaampi kuin eksä, tappaisi koko suhteen.
Tsemppiä kauheesti! :-)
Lähetä kommentti