"Onnellisuus on valinta", myönnän syödessäni

Hassua olla täällä. Näpytellä kirjaimia sanoiksi, sanoja lauseiksi ja muodostaa niistä teksti. Mua naurattaa. Kumpa iloa voisi laittaa kirjekuoreen ja lähettää toisille. (Laittakaa osotteita ja nimiä mulle, niin teen parhaani.)

Mulle kuuluu hyvää. Aurinkoa, koulua huonolla menestyksellä, ruokaa, ystäviä, pyöräilyä ja kaatuilua, lettukestejä, hyviä mutta lyhyitä yöunia -arjen perusjuttuja, jotka tuntuvat juhlalta. Ehkei kyse olekaan siitä, että olisin astunut onnellisen ihmisen saappaisiin. Kyse on siitä, että seistessäni näillä vanhoilla kuluneilla saappaillani avasin silmäni näkemään kaikessa pienessäkin jotain uutta ja uskomatonta. Tää on ihanaa. 

Olen mä purrut hammastakin. Ja lähestynyt itkupotkuraivareita. Ei turhautuminenkaan ole ollut kaukana. Mutta mitä sitten, sehän kuuluu elämään. Ja elää mä haluankin. Ja edelleen mua vaan hymyilyttää.

Ja kaiken takana on ruoka. 

Haikein terveisin, Sandreea

"Paranemisprosessi" on tuttu teema blogeissa. Sanoisin, että siitä on tullut jopa muotia ja jotain sellaista, mikä koukuttaa -ainakin minut. Kirjoitamme siitä, kuinka otamme askelia kohti onnellista elämää. Me jaamme kokemuksistamme, ravintosuunnitelmista, osastohoidoista jne. 

Äkkiseltään kuulostaa todella hyvältä -ainakin pro ana blogien jälkeen. 

Paranemisblogit ovat niin kauan paranemista edistäviä tekijöitä, kun ne eivät ala hallita paranemista. En voi kieltää, etteikö muiden blogien ja oman blogin kirjoittaminen olisi loppu peleissä hidastanut paranemistani. Blogit ovat niitä, jotka pitävät minut vielä kiinni sairaudessa; vaikka oma elämäni alkaa pian muistuttamaan terveen elämää, elän muiden blogien kautta sairaan arkea. Joku saattaa miettiä, että "mistä minä kirjoittaisin, jos en paranemisesta?" Paranemisprosessista on tullut elämäntapa, eikä niinkään vaihe.

Tästä syystä pidän taukoa kirjoittamisesta. En osaa sanoa, lopetanko kokonaan vai jatkanko myöhemmin kirjoittamista. Vanhoja tekstejäni en poista siltä varalta, että joku siipirikko saisi käyttää niitä ponnahduslautanaan kohti terveyttä. 

Kannustan suakin miettimään sitä, että onko blogit yms. sun parantumiselle kannustava vai hidastava tekijä. Tarkoitukseni ei ole loukata ketään tällä, enkä tarkoita että oma tapani olisi ainut ja oikea tapa edistää tervehtymistä. Tämä tuntuu mulle oikealta.

On kirjoittamisessa ollut hyvätkin puolensa, tottakai. Olen oppinut valtavan paljon niin itsestäni kuin sairaudestakin. Nyt on aika mennä uuteen vaiheeseen, siihen, mihin blogin kirjoittaminen ei kuulu. 

Viimeisiä viedään, joten hurjan paljon haleja, voimia ja elämäniloa. ♥ Olet kaunis juuri tuollaisena kuin olet -toivon, että opit näkemään sen!

"You are beautiful. I know, because I made you."

-God

Dear diary

Katkelma päiväkirjastani 8.7.2010:

Hiljaisuus toistaa itseään äänettömyydessä.

Tyhjät sanat&tunteet kaikuvat vailla merkitystä.

Kylmä kosketukseni hapuilee tuntematonta.

Hiljaista, tunteetonta ja kylmää.

Mikään ei saa kyyneleitäni virtaamaan, vaikka sydämeni itkee verta.

Seison tässä nyt, tekemättä liikahdustakaan, luomatta pientäkään elettä.

Syvällä sisälläni, lukittujen ovien takana huudan

tuskin vähin äänin, mutta sen minkä rikkinäisellä sydämelläni jaksan

apuasi.

Autathan?

From boyfriend

"Sä luulet voivasi muuttaa asioita sun kropassas, jotka kuuluvat siihen (=eivät ole muutettavissa)."

Se kuka määrittelee sairautesi, ei määrittele arvoasi

Syömishäiriö. 

Ensimmäisenä mieleesi saattaa juolahtaa kuva luurangosta tai 20 kertaa päivässä oksentavasta tytöstä. Kuva on realistinen -heitä todella on olemassa. Totta on myös blogeissa kerrotut oireet, joita on ilmennyt sairaden myötä lanugo-karvoituksesta aina luukatoon asti. Olet saattanut kuulla sairaiden osastojaksoista, letkuruokinnoista jne. 

Minne jäävät he, joiden syömishäiriötä ei ole diagnosoitu? He, jotka eivät ole kokeneet asioita joita mainitsin. Suurin osa syömishäiriöisistä on joko normaali- tai ylipainoisia. Toisinsanoen, paino ei määrittele sairauden vakavuutta. Sairastunut saattaa vaikuttaa ulospäin täysin normaalilta -syö roskaruokaa kuin muutkin, eikä liikukaan muita enempää. Todellisuudessa hän saattaa kokea päänsisällä äärimmäistä taistelua, oksentaa tai käyttää muu aika ylenmääräiseen liikuntaan tai paastoon. Eikä kukaan tiedä, että hänen elämäänsä hallitsee syömishäiriö. Ehkä sairastunut ei yritä laihduttaa (esim. ahmiminen keinona purkaa pahaa oloa), eikä näin ollen häntä pidetä sairaana.

"No hankkikoot itse apua sitten, jos ei kerran ulkopuoliset ymmärrä."

Jos ei näytä luurangolta, liiku 19 tuntia päivässä tai syö kerran vuodessa, veikkaan että avunpyyntöön on suurempi kynnys. Pelko siitä, ettei oteta vakavasti ja verrataan "äärisairastuneisiin" voi olla esteenä. Luulen, että olo on kuin väliinputoajalla, näkymättömällä. "Pitäisikö minun sairastua enemmän, jotta saisin/uskaltaisin pyytää apua?"

Tiedätkö, ei ole olemassa lokeroita joihin jaotellaan sairaat vakavuuden mukaan. On olemassa painoindeksit, viiltelyarvet ja oireet, mutta toisen mieleen on vaikeampi, jopa mahdoton päästä. Mua ärsyttää niin suunnattomasti vertailu siitä, kuka on sairain. Pidetään huolta ensin itsestämme ja sitten vasta muista, jooko? Ja jos kyseessä on joku muu sairastunut kuin itse, ei ikinä tule vähätellä hänen pahaa oloaan, oireitaan tms., sillä todennäköisesti hän vähättelee ne jo itse.

Ja vielä: sinä, joka et ole saanut/pyytänyt apua, olet yhtä arvokas kuin muutkin.  Se, että olet arvokas takaa sinulle oikeuden hoitoon, tukeen tai apuun. Ei se, oletko muiden silmissä sairas määrittele sitä oletko oikeutettu pyytämään apua. Sun elämällä on arvoa, sä OLET äärimmäisen arvokas (ja kyllä, jopa katsomatta ulkoisiin seikkoihin).